Tämä esitys sai alkunsa Outokummusta, Suomen taiteellisen metsäteatterin Karamazovin veljekset esityksestä. Esityksen oli ohjannut Esa-Matti Smolander.
Tämän esityksen taustalla on liftatessa koettu vapauden tunne, maailman päällä olemisen tunne, hetkessä olemisen tunne, kokemukset ihmeestä ja kiitollisuudesta, mystisistä kohtaamisista, ihmeellisestä ja loputtomasta vieraanvaraisuudesta ja ihmisten hyvyydestä, yhdessä matkustaessa koetusta luottamuksesta ja ystävyydestä. Sitä, viettää tuntikausia tuntemattoman ihmisen kanssa samassa autossa, ja kuuntelee, kun toinen haluaa kertoa sinulle kaikkein tärkeimmästä. Halusimme esityksellistää sitä. Mietimme, miten sellaista voisi jakaa ja tuoda esityksen piiriin.
Haaveilimme esityksestä, joka veisi matkalle ja pois. Haaveilimme paosta, kauaksi kaikesta, kaikista vaatimuksista, pääsemisestä, jäähyväisten jättämisestä kiireelle ja puristukselle. Voisiko tehdä esityksen, jonka ehdotus olisi jättää kaikki? Olisiko siinä mitään järkeä?
Samaan aikaan elämissämme ja rakkauksissamme on tapahtunut paljon. Paljon muutosta ja liikettä, on ollut jäähyväisiä, tarvetta omalle tilalle ja omien ääriviivojen hahmottamiselle. On ollut hidasta, haparoivaa tunnustelua ja jälleen näkemistä. Oman suhteen määrittelyä suhteessa sosiaalisen ympäristön odotuksiin, pakkoihin ja vaatimuksiin. Pakkojen omasta systeemistä hitaasti ulostamista. Mystisesti tuntuu, että käymme rinnakkain läpi samanlaisia elämän vaiheita, kohtaamme samankaltaisia haasteita ja oloja, koemme samanlaisia tunteita.
Harjoituksemme olemme aloittaneet puhumalla rakkaudesta ja elämästä. Se tuntuu tärkeältä osalta tätä esitystä. Kaikista vastaantulleista kauniista ihmeistä vaikuttuneena haluamme antaa rakkauden täyteisen esityksen, esityksen, joka toimii lempeydessä ja resonoi sielujen tasolla.
Haluamme avata tilaa ilman pakkoja, tilaa ilman että pitää mitään. Luoda paikan suorittamisen, puristusten, pelkojen ja jäkitysten ulkopuolelta. Peilin meille kaikille tarkastella omaa elämäämme, valintojamme, sydäntämme. Hidasta kuoriutumista, kirkastumista, luopumista mahdollistavan pysähtymismatkan.
Haluamme viettää aikaa ajattomuudessa. Haluamme nähdä maailmaa, jossa sanat ja asiat ovat pyhiä, pyhiä kuin elämä. Maailmaa, joka on täynnä elämää ja eläimiä, joka on yksi, yhteenliittyneiden ja limittäisten organismien ja systeemien kudos, jossa kaikki elollinen kulkee yhdessä, yhtä tärkeänä, tasavertaisena, ruohosta pilveen ja sadepisarasta kalamieheen.
Haluamme kulkea kohti esitystä, joka voisi näyttää ennenkokematonta kauneutta, joka voisi näyttää maailman uutena, maagisena. Etsimme maailmaa, jossa mahdoton tapahtuu kohtaamisissa. Etsimme tietä sinne, kaiken elollisen ja olevan yhteyteen ja ykseyteen, kokemusta, että luomme omat polkumme.
Etsimme reittiä pois paremmin tietämisestä. Haaveilemme, että voisimme aloittaa alusta, oppia pois ja opetella uudestaan. Oppia uudelleen aistimaan, kuulemaan, näkemään, koskemaan, oppia uuteen herkkyyteen. Oppia uudelleen myötätuntemista. Oppia kuuluvamme johonkin, jotta voisimme oppia ja tulla jälleen ihmisiksi.
Me kuljemme halki maailman joka on särkymässä. Jonka luonnon järjestelmät järkkyvät ja ekosysteemien kyvyt uusiutua, jatkaa elämää ja venyä tulevat täyteen. Kuljemme halki todellisuuden joka on niin suuressa muutoksessa, ettemme voi edes käsittää – ja tuo muutos on meidän aikaansaamamme. Vaikutuksemme planeetan järjestelmiin on niin mittava ja kaikkialle ulottuva, että ilmastotieteilijät ovat nimenneet ajan jota elämme antroposeeniksi, ihmisen muovaamaksi ajaksi.
Jos muutosta ei tapahdu hyvin pian, nyt, elinaikanamme ja kiihtyvä ilmaston saastutus ja lämpeneminen jatkuvat ja päästömäärät jatkavat kasvuaan, lapsen lapsillamme ei ole elinmahdollisuuksia. Minun lasteni lapsilla ei ole elinmahdollisuuksia. Energiateollisuus on raporteissaan viranomaisille ja lupauksissaan osakkeenomistajilleen ilmoittanut, että se aikoo polttaa viisi kertaa enemmän fossiilisia polttoaineita kuin planeettamme ilmakehä voisi mitenkään imeä itseensä.
Ihmiset pakenevat sotaa ja pyrkivät Eurooppaan, vastaanotto on sotilasoperaatio. Kun Yhdysvalloissa säädettiin orjuuden kieltävää lisäystä perustulakiin, osa etuoikeutetuista ei voinut nähdä sitä mahdollisena. Sehän merkitsisi taloudellista tuhoutumista. He eivät voineet sietää ajatusta maan rikkauksien jakamisesta mustien kanssa. Tottuminen omaan etuoikeutettuun ja väkivalloin ylläpidettyyn sijaan (siihen turtuminen, sen näkeminen luonnollisena ja oikeutettuna asioiden tilana) ja pelko oman etuoikeutetun (ja riistoon perustuvan) elämäntavan käymisestä mahdottomaksi, ikään kuin se merkitsisi kuolemaa, sokaisi heidät ja esti heitä toimimasta. Heidän sisäinen kompassinsa, jonka tulisi ohjata oikeuteen oli luutunut heissä turraksi. Nyt kohtaamme saman kriisin, ihmisyyden kriisin Euroopassa, ja mittaamme ihmisyyden arvoa. Onko meillä varaa? Onko meillä kanttia tunnustaa heidät, tänne tulijat, tasavertaisiksi, samanarvoisiksi – ei toissijaisiksi tai toisarvoisiksi ihmisiksi?
Pääministerin toiminta tuntuu välttelevältä nyhräykseltä. Aikana jolloin pitäisi todeta, ettei yhtään uutta ostoskeskusta enää rakenneta, jolloin päästöjä pitäisi leikata 8-10% vuodessa, pääministerimme keskittyy puhumaan niukkuudesta, kasvusta, välttämättömyydestä ja tekemään nyhräysmittakaavan leikkauksiin köyhien perusturvaan. Epäolennaisuudet täyttävät politiikan arkipäivän.
Mikä on tärkeää? Miksi me teemme mitä teemme? Politiikan ja toiminnan reunaehdot pitäisi määritellä uudestaan ilmastonmuutoksesta ja pakolaisten auttamisesta käsin. Jos nykyiset, valitut reunaehdot tekevät reagoinnin mahdottomaksi, niitä pitää muuttaa. Jos nykyinen rahapolitiikka sitoo kädet, estää investoinnit ja tuottaa tilanteen jossa ei ole varaa ihmisyyteen, taiteeseen, ympäristöstä huolen pitämiseen tai siihen mikä tekee elämästä arvokasta, pitää valita toinen rahapolitiikka. Se on täysin mahdollista. Pitäisi ryhtyä toimeen. Jos ihminen tuhoaa ympäristönsä, miettiä, mitä pitää tehdä toisin.
On tärkeää myöntää, ettei osaa. Tuntuu, että niin paljon pitäisi purkaa ja polttaa – ehkä kaikki tähän asti koulussa opetettu – millainen tuhoava, väkivaltainen, myötätunnoton, eriarvoinen ja yksinäinen maailma siitä rakentuukaan.
Paljolti kysymys on siitä, miten pidättäytyä vastaamasta, kuvitelmasta että tietäisi, luopua oikeassa olemisestaan. Ehkä kysymys on, mitä ja miten kysyä. Missä sinä olet? Missä me olemme? Ja miten näitä kysyä?
Kuljemme kohti etsimistä yhdessä ja yhteistä etsimistä. Viisauden jakamisen sijaan kuljemme kohti aina uudelleen ja uudelleen oman ei-tietämisen tunnustamista, sen todellistamista, että olemme vasta olemisemme aivan alussa. Sillä vasta silloin olemme avoinna kaikkeudelle, kohtaamisille, ihmetykselle, toisille, yllätyksille ja lahjoille. Sen sijaan, että pyrkisimme, että jotain pitäisi, voimme mieluummin lukea yhdessä ääneen Whitmania ja Pikku prinssiä.
Emme tunne ihmistä, itseämme, toisiamme sen paremmin kuin kukaan. Ihminen ei ole mekanismi, tarve, tuote tai ongelma, joka vaatisi ratkaisua. Ihminen on jotain paljon ihmeellisempää, syvempää, kirkkaampaa, tummempaa, monempaa ja monimutkaisempaa.
Meillä ei ole ratkaisua. Meillä on kysymyksiä. Meillä on ehdotuksia olemisen tavoiksi. Meillä on tila ehdotuksille, epäselvyydelle, yhdessä keksimiselle.
Meillä on tila yhteen tulemiselle, aukinaisuudelle ja oppimiselle, herkkyyksille, tuntemiselle ja odottamattomille kohtaamisille.
Löytää tyytyväisyyden hetki. Löytää kaiken kohdakkuus ja täydellisyys tästä hetkestä.
Voisivatko unelmat olla yhteisiä, meidän, jonkin luokan, ihmisyhteisön unelmia? Unelmia, jotka eivät ole toisilta tai tulevilta sukupolvilta pois? Sisään päästävämpiä, avoimempia, vähemmän hierarkiaa, sortoa ja ulossulkemista sisältäviä? Yhteisempiä ja solidaarisempia, toisten olemassa olon mahdollisuudet tiedostavia?
Joku kysyy, miksi hautajaiset, miksi luopuminen. Koska koemme, että tämä aika, ympäristö- ja eriarvoisuuskriisin todellisuus, tarvitsee enemmän ulos kuin sisään hengittämistä. Enemmän opettelua pois illusorisesta elämisen pakkosta (kuvitelmasta että olisi pakko elää, pakko säilyä hengissä, suorittaa, menestyä.)
Yksin ratkaisemisen sijaan, tuntuu tärkeältä antautua tiedottomuudelle. Antautua. Löytää yhdessä oma suorittamattomuuden ja pelkäämättömyyden logiikka. Kulkea kohti esitystä, jonka sanottava, voisi olla siinä, mitä emme vielä tiedä. Riittää että esitys voi olla matka, jonka aikana vallitsee rakastava suhtautuminen toiseen, ja kaikkeuteen – jo se on ihme sinsänsä.
Emme tiedä, onko järkeä lähteä matkalle, auttaako se mitään. Haluamme kirkastua, puhdistua, emme voi tietää saako matka sitä aikaan. Onko järkeä asettaa matkalle päämäärää, vai tekeekö se siitä taas yhden suorituksen lisää? Miten voisimme jo olla perilla?
Tämä voi olla pyhiivaellusmatka, matka oman sydämen tutkimiseksi, punnitsemiseksi ja oman jumalsuhteen vahvistamiseksi. Tämä voi olla matka sielun huokoistamiseksi. Tai matka sukupuuttojen todellisuudessa läpi uhanalaisen maiseman, matka kaiken taakse ja kohti nolla-pistettä, requiem kuolevalle planeetalle.
Tai ainakin se voi olla matka havainnoida, nostaa ja juhlia elämää, sen jatkuvia, toistuvia, tavallisia, ihmeellisiä ja toivoa kantavia asioita, nautintoja ja pieniä iloja: puhumista, keskusteluja, syömistä, lepoa, matkan tekoa, hengittämistä, tuntemista, tuulta, puhdasta ilmaa, järvessä uimista, yhteen kokoontumista, tanssia, elämää ja rakkautta.
Emme tiedä mitä se lopulta on. Onko se näistä mitään? Emme lupaa, että tämä esitys tekisi jotain, että se toimisi, saisi aikaan jotain. Jotain voi tapahtua tai olla tapahtumatta. Voimme vain toivoa ja asettua alttiiksi.
Jäämatka 